thoughts on my future life

Mun tajuntaan alkaa pikkuhiljaa iskee, et kesä tulee ja koulu loppuu. Mä en enää todistustenjaon jälkeen tuu astumaan tohon kouluun sen oppilaana ja meijän luokka hajoo ku kaikki lähtee omille teilleen. En enää koskaan tuu käymään koulua näiden samojen ihmisten kanssa ja ties kuinka kauan menee ennen ku mä nään joitaki näistä ihmisistä seuraavan kerran, osaa mä en ehkä nää enää koskaan ja ne vaan unohtuu. Mitä jos noista nyt niin tutuista ja ihanista ihmisistä tulee vaan menneisyyden hahmoja, joita aikuisena katon luokkakuvista ja mietin, että mikäs tuon nimi nyt olikaan, se oli niin mukava tyttö? Mä en haluu, että niin käy.

Tuttu ja turvallinen yläkoulu vaihtuu uuteen ja outoon lukioon. Somppari vaihtuukin ressuun, koulumatka pitenee 300 metristä 30 kilometriin ja koulu on täynnä tuntematomia ihmisiä. Hassuu kuinka voisin vaa uudistaa itteni täysin, eikä kukaan niistä tietäis, ne tuntis vaan uuden minän. Tietenki on kivaa, kun koulu on täynnä uusia ihmisiä, mut toisaalta pelkään, etten löydäkään sieltä yhtä hyviä kavereita, ku mitä mulla nyt on. Kyllä sieltä aivan varmasti joku löytyy, ei koko koulu voi olla täynnä  kusipäitä, mut kuitenki mun takaraivossa piilee se ajatus, että mitä jos ei löydykään? Mitä jos koko koulu on täynnä hirveitä hikettäjiä, enkä tunne oloani yhtään mukavaks siellä?

Lukion mukana mun pitää myös ruveta oikeesti opiskelemaan. Paljon mielummin jatkaisin tähän malliin, tekemättä läksyjä, lukemalla kokeisiin vasta edellisenä iltana ja silti saada hyviä numeroita. Mut en oo keneltäkään kuullu, et lukiossa se niin onnistuis. Pitkän matikan läksyihin menee kuulemma monta tuntia illalla ja kokeisiin pitää oikeesti lukee kunnolla. En vaan millään jaksais, mua ei oo todellakaan luotu opiskelemaan. Musta tuntuu, ettei mun aika vaan riitä. Koulu tulee viemään ihan liikaa aikaa ja kun siihen yhdistää vielä harrastukset, kavereille ei vaan yksinkertasesti jää aikaa. Ehkä mun pitää ruveta aktiivisesti organisoimaan mun elämää, että pystyn siihen.

Pelko on kuitenkin ehkä liian voimakas sana, ei mua lukio pelota, pikemminkin jännittää. Mun elämä tulee muuttumaan ja muutoksen kuuluuki jännittää. Ja sen jännityksen rinnalla odotan mun uutta elämää innolla. Muutos kuuluu elämään, jos mikään ei koskaan muuttuis, ei me kauheen kauaa täällä jaksettais olla.